Retropelikauppa Super Potato
Get the Flash Player to see this player.

Bussimatka Matsumotoon
Get the Flash Player to see this player.

Bussimatka Matsumotoon
Get the Flash Player to see this player.

Masentava liikennevalobiisi Matsumotossa
Get the Flash Player to see this player.

Kamikochi
Get the Flash Player to see this player.

Normaalia tungosta Yamanotella
Get the Flash Player to see this player.

Junanlähettäjän show
Get the Flash Player to see this player.

Junaradan alla ravintolassa
Get the Flash Player to see this player.

Cosplay-kauppa
Get the Flash Player to see this player.

Pyörittiin myös ostarilla, mutta olisi sen nimestä “Venus Fort” voinut päätellä, että kyseessä oli hameväen ostari. Peltihalliin rakennettu ostari oli sisustettu yltiöromanttiseen roomalaistyyliin ja kattoon oli heijastettu sinitaivas ja pilvenhattaroita. Ostarin yhteen nurkkaan oli sentään piilotettu Toyotan Historic Cars-näyttely (josta löytyi jopa ihka aito DeLorean) ja olikin hauska seurata, miten paikalliset pariskunnat hajaantuivat näyttelyn ovella – naisväki shoppailemaan ja miehet autonäyttelyyn. Oltiin hetki etsitty jotain siedettävää kahvilaa, mihin heteromiehet kehtaisivat istua, niin eikös jostain kulman takaa hyppää esiin ilmiselvä japanilainen homo selittämään jotain sekavaa paikan kahviloista. Lähdettiin sitten täysin päinvastaiseen suuntaan ja löydettiin kahvila Itarian Style, tai jotain sinne päin, josta sai ihan maittavat jäätelötötterön muotoon käärityt letut mansikkahillolla ja kermavaahdolla. Kahvinsakin sai valita joko kuumana tai jäillä. Mikähän ihmeen into näillä japanilaisilla on juoda kahvinsa aina jäillä.

Viimeinen päivä, eli lauantai, menikin sitten tuliaisia etsiskellessä. Olli sattuu olemaan jonkun Finnairin Kultapossukerhon jäsen, niin voitiin lykätä sille toinen matkalaukku ruumaan laitettavaksi (täynnä ostoksia toki). Etsiskelin jonkin aikaa Studio Ghiblin DVD-leffoja ja löysinkin Henkien kätkemän ja Maameren tarinat Akihabarasta. Kyseisen kaupan neljä ylintä kerrosta oli pyhitetty hentaille ynnä muulle aikuisviihteelle, mutta yksi kerros oli sentään normi animea. Eksyin myös hienoon robottikauppaan, Tsukumo Robot Kingdomiin, mistä olisi saanut vaikka mitä hienoa robottisälää, jos siis olisi alan harrastaja.

Ihan kaikkea käteistä ei onnistuttu materiaan tuhlaamaan, joten käytiin sitten vielä syömässä all-you-can-eat Shabu-Shabua. Tarjoilijalla oli tosin huono kielipää ja hänen mielestään se oli eat-free shabu-shabu. Kyllä sekin olisi kelvannut, jos olisi ilmaiseksi saatu. Illan päättyessä ei lompakosta sitten enää löytynytkään kuin kasa kuitteja ja tasaraha lentokentän junaan. Ryokanin pitäjä heittikin sitten vielä yllätyksen ilmoittamalla, että ei muka oltu maksettu yhtä yötä. Oltiin maksettu yöpyminen kahdessa erässä ja sen ensimmäisen yön kuitti löytyi kuin löytyikin roskiksesta kunnon shown jälkeen. Kaikki oli siis kunnossa.

Kun oli tiedossa, kuinka nöyryyttävää japanilaisille on huomata olevansa väärässä, aloimme jo kauhulla miettiä mitähän hyvitystä tulemme vielä saamaan. Ensin kaikki asiaa selvitelleet kolme tai neljä tätiä tulivat kumartelemaan ja toistamaan “Gomen nasai, vely soly” viideksi minuutiksi. Sitten illalla, ilmeisesti kuitin alunperin kirjoittanut, vanhempi täti soitti henkilökohtaisesti puhelimella ja pahoitteli tapahtunutta. Kun oltiin jo menty nukkumaan, kävi yksi täti koputtamassa ovelle ja toi iltapalaksi leipiä ja jugurttirusinoita! Ja sitten vielä aamulla kaikki kumartelevat ja saamme vielä hienosti käärityn lahjapaketin, missä oli perinteisiä japanilaisia riisikakkuja. Huh huh.. toivottavasti kukaan ei joutunut tuon takia tekemään seppukua.

Tuli nähtyä liian monta temppeliä ja vielä useampi valokuvauksen maagisesti kieltävää kylttiä. Yksi buddha-patsas oli kyllä muutenkin niin julman näkoinen että sitä kun olisi kuvannut, niin olisi varmasti joutunut ikuiseen kadotukseen. Englanninkieliset opasteet loistivat poissaolollaan, temppelialue oli aika sekava, eikä läheskään yhtä hieno kuin vastaava alue Narassa, missä käytiin viime vuonna.

Illalla pyorittiin Asakusassa ja käytiin katsomassa Senso-jitä iltavalaistuksessa. Lähialueen kadut olivat jo täyttyneet topohäntäisistä kulkukissoista ja kodittomista, mutta temppeli oli näyttävä. Iltapalalla käytiin Sometaro-nimisessä paikassa, jossa sai itse paistaa okonomiyakin. Oli hieman kuuma istua kaasuliedellä varustetun poydän ääressä, mutta hyvää oli sapuska taas. Olut maistui hienoista 0,63 litran Sapporo-pulloista.

Hei kuski! Viititko herätä, me jäätäis tässä!

Pyorittiin jonkin aikaa chinatownissa, mutta pokerryttävä kuumuus ajoi meidät pian kohti Landmark Toweria, joka on Japanin korkein rakennus – 296 metriä. 69. kerros on näkoalakerros ja sieltä avautuikin hienot näkymät koko Kanton alueelle. Fuji oli peittynyt usvaan. Matkalla tornitaloon, paikalliset jehovan todistajat yllättivät holmistyneen Ollin – käveltiin kadulla ja auto pysähtyi viereen ikkunat auki. Mies huusi autosta meille jotain tyyliin “Pleease take this! Flee!” ja Olli sitten haki mieheltä Watchtower-lehden.

Tornista suunnattiin kohti aiemmin bongattua optikkoliikettä, josta sai rillit mukaan puolessa tunnissa. Hintakaan ei päätä huimannut – peruspokat lähti 50 eurolla ja vähän fiksumman näkoiset 70 eurolla. Sen jälkeen suunnattiin takaisin Tokioon, pestiin pyykkiä ja päivitettiin blogeja Mangalandin rookin käryisissä kopeissa. Iltapalaksi syotiin Galbia.

Edellisenä iltana meni vähän arpomiseksi majoituksen loytäminen. Kaikki majapaikat tuntuivat olevan täynnä. Turisti-infon tytto loysi lopulta huoneen New Koyo Hotellista, ehkä seitsemännellä puhelinsoitolla. Varattiin se kahdeksaksi yoksi, mutta maksettiin onneksi etukäteen vain kolme yotä. Hotelli oli sen verran ankea paikka, että koitamme vielä loytää jotain muuta majoitusta tiistaista sunnuntaihin. Hintaansa nähden New Koyo Hotel on toki ihan ok, mutta maksan mielelläni vähän enemmän, että saan hajuttoman vessan ja huoneen, johon mahtuu patjan lisäksi ehkä jopa pari huonekalua. Tästä luukusta tulee lähinnä mieleen putka.

klo 23

Kävimme Antin kanssa aamulla Senso-jissa, joka oli saatu kunnostettua täksi vuodeksi. Viime vuonnahan se oli kääritty remontin takia pakettiin. Turistien virrat olivat taas valtavat, enkä saanut oikein kunnon kuvaa temppelistä. Alkoi lähinnä ahdistaa. Olli tuli takaisin Komaganesta ja käytiin kirjaamassa hänet sisään mahtavaan New Koyo Hotelliin. Etsittiin muistikortteja ja muuta krääsää Akihabarasta. Illalla käytiin vielä ahtamassa vatsat täyteen shabu-shabua Sumitomo Buildingin 50. kerroksessa (kuten viimekin vuonna).

Loppuviikon majoitus loytyi ihan keskeltä Uenoa – Ryokan Komatsuya. 27 euroa yo ei ole paha hinta, kun ottaa huomioon sijainnin – viiden minuutin kävelymatka Uenon asemalta (mistä pääsee Yamanotella kaikkiin tärkeimpiin paikkoihin Tokiossa). Omistaja ei puhunut englantia kuin muutaman avainsanan verran, mutta kalenteria tokkimällä saatiin varattua sopiva huone tiistaista sunnuntaihin.

Aamupala Hoken Hutissa sisälsi kaikenvärisiä juttuja!

Ehdittiin juuri ja juuri hostellille vaihtamaan kamppeita, ennen kuin omistaja laittoi luukun kiinni. Käytiin sen jälkeen paikallisessa onsenissa lämmittelemässä ja peseytymässä sekä pyorittiin aikamme Komaganen keskustassa (mikä oli kyllä kuollut paikka) miettimässä jatkosuunnitelmaa. Alhaalla laaksossa oli toki 30 astetta lämmintä ja aurinko paistoi. Aika ei oikein tahtonut kulua, joten otettiin bussikyyti takaisin hostellin nurkille ja käytiin kuvaamassa ihan tyylikästä temppeliä ja sen ympäristoä hautausmaineen.

Illalla käytiin vielä mielenkiintoisessa pizzeriassa – ovella luki “OPEN”, mutta missään ei näkynyt ketään. Hetken päästä aateltiin käydä viereisessä baarissa kysymässä, että missähän arvoisan pizzerian henkilokunta luuraa. Selitettiin siellä baarimikolle englanniksi/japaniksi/elekielellä että pizzeriassa ei näy ketään, niin hän vain hymyili ja tokaisi “Ikimasu” (“Menkää”), joten menimme takaisin pizzeriaan. Hetken päästä sama mies tuleekin, ilmeisesti rouvansa kanssa, tekemään meille pitsaa. Näyttivät pyorittävän majapaikkaa yläkerrassa, pizzeriaa alakerrassa ja baaria naapurissa. Ei tainnut olla ihan sesonki, kun pitsan pyoritys kesti aika tovin, mutta kyllä se ihan kinkkupitsalle lopulta maistui.

Päätettiin Antin kanssa lähteä huomenna takaisin Tokioon ja Olli ajatteli käydä patikoimassa päiväretken harjanteella, jos sää on parempi.

Ehdittiin juuri ja juuri viimeiseen ylos menevään koysiradan vaunuun. Se kuljetti meidät 1500 metristä 2500 metriin pilvien läpi. Koysirata-asemalta noustiin sitten hullun jyrkkää nousua 300 metriä kävellen. Ylhäälle päästyämme tulikin jo pimeä, joten mentiin samantien majapaikkaan nimeltä Hoken Hut. Varmasti reissun kallein (42e / naama), mutta myos vaatimattomin majapaikka. Sähkoä pyoritti agregaatti ja sähkot katkaistiin yhdeksältä. Japanilainen pariskunta oli kovin kiinnostunut meistä länkkäreistä ja kyselivät mistä tullaan ja minne ollaan menossa. Aamupala on luvassa kello kuudelta keskusradioherätyksen jälkeen ja nyt on sähkotkin jo sammutettu joten kännykän valossa kirjoittaminen saa riittää tältä erää.

Kamikochi on siis luonnonsuojelualue 3000 metristen vuorten välisessä laaksossa. Sinne johtava vuoristotie oli välillä sen verran kapea, että vastaantulijat joutuivat välillä peruuttamaan väistopaikalle. Tieltä oli mahtavat näkoalat alas jokilaaksoon. Perillä jäätiin pois Taishoike Pondin kohdallaja käveltiin Azusa-joen vartta Kappabashin sillalle, syotiin siellä ja pyorittiin vielä reilu tunti lähialueella.

Reitti ei tosiaan ole mitenkään haastava – meidän kanssa samaan tahtiin kulki esim. vanhempi japanilaisrouva korkokengissä. Välillä näytti kyllä korot uppoavan hiekkaan. Väylät on hyvin merkattu, eikä kenkiä tarvitse kastella, jos ei halua. Kamikochista lähtee oikeitakin haastavia vaellusreittejä lähialueen vuorille, mutta jätimme ne välistä, koska olemme huomenna lähdossä Komaganeen parin yon patikkaretkelle, jos nyt vain olisi suotuisat säät.