Timo [spiky]

Maanantai oli ehkä Kiinan reissun hienoin päivä. Lähdettiin aamukuudelta bussilla Kiinan muurille parinkymmenen muun matkailijan kanssa. Matkaan kului Pekingistä neljä tuntia suuntaansa. Perillä patikoitiin muurilla kymmenisen kilsaa. Reitti, jota kuljimme oli nimeltään Simatai. Normaalikuntoiselle reitti on helpohko, ensin saa valita nouseeko sadan metrin nousun huipulle köysiradalla vai talsiiko polkua pitkin. Polulla ei oppaan mielestä ollut mitään näkemisen arvoista, joten mitään ei menetä, vaikka ottaisikin hiihtohissin. Huipulta on lyhyt nousu itse muurille. Muurilla sitten talsitaan kunnosta riippuen pari-kolme tuntia ylös alas tornilta toiselle ja lopulta laskeudutaan jokilaaksoon, jonka voi ylittää köysiradalla valjaissa tai talsia laakson ympäri varttitunnin matkan. Auringosta ei saatu päivän aikana havaintoa, mutta ei se estänyt valkoisia miehiä polttamasta niskaansa, vaikka oli hatut ja aurinkorasvat. Lämmintä oli taas varmasti kolkyt ja risat.

Mukana oli monenlaista porukkaa – tanskalainen kiipeilijäpariskunta, Battlestar Galactican Boomerilta näyttävä kiinalaistyttö amerikkalaisen poikaystävänsä kanssa, kuusikymppinen saksalainen valokuvaaja ja parikymppisiä brittityttöjä tennareissaan. Yllättäen matka taittui pääosin jälkimmäisten seurassa. Retki kun oli matkatoimiston järjestämä, niin lopuksi saatiin vielä safkaa ja olutta 30 sentillä iso tuoppi. Hyvin alkanut madness vaihtui bussissa välittömään väsymykseen ja jengi pilkki huolella koko paluumatkan. Kiinan muurin mahtavuutta on vaikea kuvailla, eikä kännykameran kuvat anna sille oikeutta. Aivan ehdoton kohde päiväretkelle.

Vika kuva Ollin ottama.

Read the rest of this entry »

Posted in 2008 Trans-Mongolian | No Comments »

Peking: sunnuntai

26.5.2008 – 05:10

Meillä ei tunnetusti ole itsesuojeluvaistoa, joten vuokrattiin hotellilta fillarit ja lähdettiin tutustumaan Pekingin liikenteeseen. Fillarit oli jo parhaat päivänsä nähneet, mutta kyllä niillä eteenpäin pääsi ja paikalliset näytti sotkevan ihan samanlaisilla ruoskilla. Poljettiin hotlalta (ihan rautatieaseman vieressä) Linnunpesästadionille. Matkaa tuli eestaas ehkä kolmisenkymmentä kilsaa ja aikaa meni noilla rotiskoilla kolme tuntia. Pyöräilijän elämä Pekingissä, ainakin sunnuntaisin, on luksusta. Fillareille on varattu pääteiden varsilta vähintään autokaistan levyinen väylä, välillä jopa parinkin kaistan. Löytyy omat liikennevalot ja kaistamerkinnät. Välillä kaistalla ajaa kääntyviä autoja, mutta ne väistävät fillareita ja varoittavat tööttäämällä, jos ovat tulossa päälle. Ainoastaan bussikuskit on hulluja tässäkin kulttuurissa.

Linnunpesästadionilla oli jonkun sortin piirinmestaruuskisat meneillään, joten ei päästy lipuitta sisään asti, mutta pyörittiin aikamme vajaan 40 asteen helteessä olympiapuistossa. Osanottoni jo etukäteen maratonareille – tulee ruumiita jos helteet jatkuu tämmöisinä kisojen aikana. Asvaltilla olisi paistanut kananmunan. Puistossa kun pälyilee ympärilleen, näkee vain uusia ja korkeita rakennuksia, kaikki vanhat, autenttiset hutongit on jyrätty maantasalle. Ihmiset on väkisin ajettu uusiin highrise-torneihin, joissa he nyt opettelevat länsimaalaista elämäntyyliä. Suurin osa pekingiläisitä ei olisi halunnut muuttaa hutongeista vaan jatkaa eloaan entisten sukupolvien tyyliin. Mutta Kiinasta kun on kyse, niin vänkääpä siinä sitten viranomaiselle vastaan.

Olli kuvasi.